Neljäskö jo?

Kuluneen päivän aikana tuli huomattava määrä itkupotkuraivareita, enemmän mitä mulla on pitkään pitkään aikaan ollu :o lähinnä niinku ehkä puolen vuoden satsi yhdessä päivässä, ei kiva. Saako laittaa hormonien piikkiin? Tai olikohan mulla vaan tavallista stressaavampi päivä? Koskaan ei voi tietää vastausta, kun mukana on niin paljon eri tekijöitä. 

Tän päivän piikityksen kanssa ei sinällään mitään ongelmaa, mutta tuntui taas hiukan erilaiselta mitä aikaisemmat. Aineen mennessä kohteeseensa, tuntui että ylävatsa ois alkanu turpoamaan (???). Tiedä sitten että oliko ihan todentuntuinen vaiko vaan illuusio, mutta tuntuipahan kuitenkin. Eilinen piikityskohta on nätin punainen piste mun vatsassani, muista ei oo jääny mitään niin näkyvää. 

Huomenna siis ultra ja jeeeeee lisää pistoksia! 

Kolmas kerta toden sanoo

Perun puheeni etteikö mieliala heittelehtisi. Tänään on koko päivä kirottu hitaita pelejä, paiskottu tavaroita pitkin lattiaa kun ei leipomukset ota onnistuakseen niinkuin tahtoisi. Tai ehkä on vaan väsymystä pinnassa. Plus verensokerit alhaalla. Kaikki yhdistettynä?

Kolmas piikitys meni jo melkeinpä rutiinilla, pistoshetkellä tuli pieni epäröinti, että onko pakko. Mutta hienosti meni. Kirveli enemmän mitä edellispäivinä, tuntui vielä pari minuuttia sen jälkeenkin. Nätti punainen jälki jäi, hurraa.

Yksi pistos vielä ainakin tuota Fostimonia, tiistaina on sitten kontrolli jossa katsotaan josko pitää alkaa jarruttamaan edistystä. Sitten alkaakin tulemaan tuplapiikitykset O.O Mutta ilmoittelen sitten tarkemmin miten menee, nyt palaan takaisin leipomisen ääreen.

2. Piikkipäivä

Tänä aamuna oli sitten tulva meneillään. Pato oli ilmeisesti murtunut yön aikana tuolla jossain mun sisälläni, ihan varmasti sen hormoniaineen rohkaisemana (hormonihulluudessahan tehdään vaikka mitä jännää, eiköstä vaan). Ikinä näiden 10 vuoden aikana ei ole ollut yhtä runsasta vuotoa, joten ei voi muuta kuin vetää johtopäätös että se oli eilisillan aikaansaannosta.

Ennakko-odotukset tästä päivästä oli vähän sellaiset, että mieliala heittelehtisi ynnä muuta kivaa, mitä nyt yleensä hormonien toimintaan liitetään (varsinkin naisten osalta), mutta en kyllä huomannut yhtään mitään erityistä. Päinvastoin, olo oli mitä seesteisin! Pienet sille siis.

Äsken tuli otettua produktion toinen pistos, ja täytyy kyllä myöntää että meni huomattavan paljon paremmin mitä eilen! En hajottanut liuospulloa vaikka niin pelkäsinkin, katkesi nätisti siitä mistä pitikin. Eilisestä viisastuneena ei tarvinnut yrittää kymmentä kertaa saada nesteitä menemään ja pysymään ruiskussa sisällä. Itse pistoskin meni vaivatta, ilman minkäänlaista suurempaa epäröimistä. Eniten kyllä pelottaa aina se aineen meneminen kehoon, se kun ikävästi kirvelee vähäsen. Mikäli olette ottaneet joskus jotain rokotusta käsivarteen tai muualle, niin tiedätte varmaan miltä tuntuu. Tosin tämä taitaa olla huomattavasti laimeampaa niin sanotusti.

Tätä kirjoittaessa on tuntunut muutamia pienen krampin oloisia tuntemuksia tuolla alavatsan tienoilla.. pewottawaa.. Ehkäpä se on ihan normaalia. Ainakin toivotaan niin. No problems today.


Hyviä illanjatkoja!

Ensimmäinen pistos

Ei menny ihan niinkuin suunnitelmien mukaan tuo pistäminen. Tai oikeastaan sen valmistaminen.
Ensimmäinen hormonipistos on siis sellaista tavaraa kuin Fostimon, ja siinä on pakkauksessa kaksi erinäköistä pientä lasipulloa (kuva 1). Toisessa niistä on se itse lääkeaine tiiviiksi puristettuna jauheena ja toisessa sitten liuosaine.

Kuva 1: vasemmalla lääkeaine, oikealla liuosaine.

Prosessi menee niin, että ensin otetaan ruisku, missä on valmiiksi vihreätyvinen piiiiiiitkä piikki (hirvittävän näköinen). Sitten vähän naputellaan pitkänmallista pulloa, jotta se neste valuisi alas. Sen jälkeen katkaistaan sen pullon kaula kapeimmasta kohdasta (siinä on punainen piste). Tässä vaiheessa meni vähän hassusti, jotenkin onnistuin meinaan hajottamaan koko kaulan O.O hajosivat pieniksi sirpaleiksi. Se kun on ohutta lasia..

Anyway, pienemmästä pullosta otetaan hattu pois (oranssin värinen). Isolla ruiskulla imetään se liuosaine ruiskuun ja ruutataan sitten siihen pienempään pulloon. Se ei ole avonainen siitä kohtaa, vaan se piikki työnnetään jonkin sortin muoviesteen läpi. Jauhe sekoittuu ihan nanosekunnissa sen nesteen kanssa, ei tarvitse (eikä saakaan!) sekoittaa sitä. Seuraavaksi se liuos imetään takaisin ruiskuun. Ei muuten ollu mikään helppo homma.. saada kaikki nesteet sieltä pois, varsinkaan kun ruisku ei halunnu tehdä yhteistyötä ollenkaan, vaan päätti työntää kaiken takaisin pulloon heti kun ote vähänkin heltisi.

Kun kaikki neste on ruiskussa, vaihdetaan se julmetun pelottava piikkiosa pienempään, keltatyviseen. Ja sitten päästäänkin siihen kamalimpaan osaan, eli itse piikitykseen. Itseäni alkoi jännittää vasta kun valmistelut piti tehdä ja tässä vaiheessa kun olisi pitänyt piikkikin tunkea vatsanahan lävitse, voin valehdella että pakokauhu oli lievää.

Myönnettäköön, että piti hieman hengitellä ja prepata itseäni ehkä jopa kaksi minuuttia. Jotenkin ei innostanut ajatus siitä että jokin lävistää ihon ihan tuosta noin vain. Noh, se ei sattunutkaan niin paljoa mitä oletin, ainoastaan hieman pisti kun piikki rikkoi ihon pinnan, mitään ei tuntunut kun neula piti työntää syvemmälle. Mutta sitten piti ruutata se aine sieltä, ja voi että kun aiheutti kirvelyä! Ei mitenkään pahasti, mutta tarpeeksi kuitenkin että ei tuntunut kivalta ollenkaan. Onneksi se piti tehdä hitaasti. Ja neulaa piti pitää paikallaan vielä jonkin aikaa sen jälkeen.

Ja sen piikin pois vetäminen näytti ja tuntui myös aika ilkeältä. Eli ei musta ainakaan lääkäriä tai lähihoitajaa koskaan tule! Jos sille linjalle mennään. Pistoskohdasta pyrki pari pientä veripisaraa ulos hetken kuluttua. Vielä ei ainakaan tunnu miltään erityiseltä, mutta kauhistuttaa jo etukäteen kun pitää alkaa laittaa kahta eri ainetta (on yhtä kuin kaksi eri pistosta) samaan aikaan sitten ensi viikolla. Huh huh!

Onneksi en myöskään ole diabeetikko, insuliinipistokset säännöllisesti ei onnistuisi :D Tähänkään tuskin tulen tottumaan missään vaiheessa, sen verran kamalaa kyllä on. Vaikka en mikään erityisen piikkikammoinen ole, mutta kuitenkin.

Kuva 2: käytettävät neulat ja niiden kokojen vertailu. 

Kuva 3: vertailukohteena pikkurillin pää. 

Se siitä sitten tältä päivältä! Huomenna uudet kujeet, josko kuitenkin menisi jo vähän paremmin enkä rikkoisi silloin mitään :D Olisi ihan kiva!

Bloglovin

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/12010991/?claim=xatvt79kzgs">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>


Tämä blogi on nyt lisätty myös blogloviniin, siitä kyseinen linkkihirviö :)

Missä vaiheessa ollaan menossa?

Päästään siis asiaan.

Kiinnostuin munasolujen luovuttamisesta viime syksynä, 2013. Usean tunnin tietojen etsimisen jälkeen ei sitten paluuta ole ollutkaan! Hetkeäkään en meinaan epäröinyt valinnan tehtyäni, eikä vieläkään koputa katumus päänuppiani.

Olen siis käynyt läpi alkukartoitukset ja haastattelut, minulta on otettu helmikuussa verikoe kromosomi- ja erinäisiä tautinäytteitä varten. Kaikki oli kunnossa, hyvä niin.

Tällä hetkellä siis on se vaihe meneillään, että aloitan pian hormonipiikkien laittamisen. Ensi kuun pääsiäislomasta johtuen jouduttiin säätämään kuukautiskiertoani e-pillereiden kanssa, ja nyt katsellaan että josko alkaisi kunnon vuotoa; tiputtelua kun tuli koko pillerien syönnin ajan. Mikäli mitään varteenotettavaa ei näy, niin piikitykset aloitetaan lauantaina. Ja se jännittää!

En ole ikinä ollut mikään neulakammoinen henkilö, mutta en kyllä mikään harras ystäväkään. Verenluovutuksissa yleensä katsahdan muualle kun neula isketään käteen. Joten miltei jokainen varmaan pystyy samaistumaan kun sanon, että itsensä piikittäminen ei oikein houkuttele. Siihen on kuitenkin vielä hetki aikaa, joten henkisesti voin sentään yrittää valmistautua. Ja yritykseksi se luultavasti jääkin.

Esittäytyminen

Heipä hei, ja tervetuloa seuraamaan omaa polkuani munasolujen luovuttamisen suhteen. Haluan kertoa hieman itsestäni ennen varsinaisia julkaisuja, jotta teillä lukijoilla olisi edes jonkinlainen käsitys minkälainen lähtökohta minulla tähän aiheeseen on. Jokainen kun on aina erilainen toisiin nähden, ja varmasti joku jossain vaiheessa pohtii, että voinko juuri minä ryhtyä tähän vaikka olen sitä ja tätä, taikka en ole sellainen tai tälläinen. 

Elikkäs, olen vielä nuori parikymppinen naisenalku, opiskelijakin tällä hetkellä. Juuri kivasti siis oletettavasti sopivan hedelmällisessä iässä. Minulla ei myöskään ole lapsia ennestään.

Ensimmäisenä tulee mieleen että 'eikös luovuttajalla pitäisi itsellään olla jo ainakin yksi lapsi ennestään?'. Vastaus on ei, ei tarvitse. Mutta se on tottakai hyvä viite siitä, että olet hedelmällinen ja munasolusi toimivat niin kuin pitää. Mutta mikään este se ei ole, niinkuin itse vähän pelkäsin alkuvaiheessa ennen ensimmäistä tapaamista. Netistä löytyvät viitteet luovuttajan kriteereistä ovat käsittääkseni yleensä vain ohjeelliset. 

Minulla itselläni ei ole mitään vakavia tai edes ei-niin-vakavia sairauksia (kuten ehkä voi olettaa siitä että tosiaan olen luovuttamassa munasolujani), mutta suvusta löytyy reumaa, masennusta ja värisokeutta. Nämä eivät kuitenkaan ole kartoitusvaiheessa olleet esteenä luovuttamiselle (luojan kiitos). Joten jos sinua itseäsi epäilyttää, että sovitko luovuttajaksi jonkun suvussa olevan sairauden takia, niin kannattaa rohkeasti kysyä niistä. 

Asun siis yksin, mutta seuranani on pari pientä karvapalleroa, joita myös kissoiksi kutsutaan. Pitävät minulle kivasti seuraa ja saavat tuta mielialanheittelyistäni, jos niitä edes on. Kaikki sukulaiset ja tuttavat asuvat noin 200 kilometrin päässä, ja tästäkin projektista taitavat tietää tasan viisi henkilöä, joista kukaan ei ole sukulaiseni. 

Aion siis päivitellä tätä blogia tästä eteenpäin lähinnä joka päivä, koska alan jo olemaan siinä vaiheessa että säännölliset informaatiot ovat tarpeen. Tänään tosin tulee ainakin kahden postauksen rypäs, sitten oletettavasti tulee parin kolmen päivän paussi ja sitten ne säännölliset päivitykset. Joten mikäli kiinnostusta löytyy (ja mikäli kukaan tänne ikinä eksyy), niin tervetuloa jännittyneeseen joukkoon, kaikenlainen tuki ja kannustus on tarpeen!